Rukous Elämästä Osa 1
Teksti: Jari Grönstrand. Kuva: Eero Ketola
Itselläni on viime aikoina pyörinyt mielessä esirukous ja sen merkitys meidän elämässämme, mutta ennen sitä haluan kertoa hieman omia kokemuksia oman rukouselämän vaikeuksista, ja siitä kuinka esirukouksen voima alkoi pikkuhiljaa näkyä omassa elämässäni.
Opiskellessani Keuruulla sain mahdollisuuden myös palvella seurakunnassa harjoittelun kautta. Myös tuolloin sain ottaa vastuuta rukousillan puhevastuista. Opiskelu ja harjoittelu kokonaisuudessaan oli hyvin tiivis paketti ja se alkoi myös näkymään omassa jaksamisessa.
Muistan yhden kerran, kun oli vuoroni pitää puhe vastuu ja minua alkoi tuolloin puhuttelemaan rukouselämäni ja sen ylläpitäminen. Tiesin, että arjen kiireet oli tehneet tehtävänsä ja minun oli tehtävä parannusta omassa rukouselämässäni.
Kun valmistelin silloista puhetta, nousi itselleni muutama kysymys, joita esitin itselleni.
1. Millaisena koin oman rukouselämäni?
2. Onko rukouselämäni sellaista, johon Raamattu kehottaa?
Raamattu kehottaa meitä kulkemaan joka hetki rukoillen Kol. 4:2 ja olemaan rukouksessamme kestäviä Luuk. 18:1-6, 1 Tess. 5:17)
3. Oliko elämässäni kaikki hyvin, että en kokenut tarvetta rukoilla?
4. Vai olinko tuolla hetkellä sellaisessa tilanteessa, että en oikeasti edes muistanut milloin viimeksi olin etsinyt Jumalan kasvoja ja kohdannut Häntä?
5. Vai oliko niin että olin aivan liian kiireinen oman arjen pyörittämiseen, jolloin tärkeä osa hengellistä elämääni kärsi.
Ajan löytäminen rukoukseen Mark. 1:35-37)
Kysyessäni itseltäni edellä esitettyjä kysymyksiä huomasin, että monen kysymyksen kohdalla jouduin myöntämään sen, että olen kaukana siitä mitä oma rukous elämäni tulisi olla.
Pohdittuani asiaa hieman tarkemmin nousi ajatuksiini kaksi sellaista asiaa, jotka koin olevan ehkä eniten esteenä omalle rukouselämälleni.
Ensimmäisenä minut pysäytti ajatus siitä, että onko minulla liian hyvä olla? Sillä itsellä oli ollut jo jonkin aikaa suurempien ongelmien suhteen aika hiljaista. Eli ei ole ollut mitään suurempia koettelemuksia ja arki pyöri omalla painollaan.
Oli todella ikävä huomata, että vain silloin kun kohtaan ongelmia kiusauksia tai haasteita elämässä käännyn Jumalan puoleen. Toki rukoilin päivittäin mutta vain puolinaisin sanoin tai huokauksin mutta en kuitenkaan samoin kuin kohdatessani kiusauksia tai ongelmia.
Myös se, että tarvitsenko kiusauksia ja vaikeuksia suhteen vaalimiseen sai pohtimaan omaa suhdetta Kristukseen.
Ja rehellisesti sanoen tuntui siltä, ettei vain yksinkertaisesti ollut voimia rukoilla.
Toisena ja ehkä suurin vaikuttaja oli oma ajan käyttö. Huomasin, että ajankäytön prioriteetit ovat omalla kohdallani väärät sillä, usein kun jouduin valinnan eteen siitä, että mille annan aikani, niin löysin aina jotain tärkeämpää kuin oman rukous elämän vaalimisen.
Itse minua on puhutellut Raamatun paikka Luukaan evankeliumin luvussa 4 ja jakeessa 16 jossa Jeesus meni synagogaan tapansa mukaan. Juuri se kuinka Jeesus toimi tapansa mukaan. Myös se kuinka apostolit rukoilivat missä tilanteessa tahansa välittämättä siitä, minkälainen tilanne tai tunne oli sillä hetkellä.
Ikäväkseni huomasin jossain vaiheessa, että rukouselämän hiljeneminen vaikutti myös omaan hengelliseen hyvinvointiin. Ja en jossain vaiheessa enää oikein jaksanut rukoilla sitä vähäistäkään. Aloin pyytämään ihmisiä muistamaan minua rukouksin, koska koin, että minulla itsellä ei ollut tarvittavia voimavaroja rukoilla. Tätä jatkui aika pitkään, ja tuona aikana hyvin usein jätin rukouspyyntöjä itseni jaksamisesta ja rukouselämän eheytymisestä. Jossain vaiheessa koin, että rukouselämässäni on alkanut tapahtumaan muutosta parempaan suuntaan. Ja ymmärsin, että esirukouksilla oli suuri merkitys tähän tilanteeseen.
Tätä iltaa miettiessäni nousi nämä aiemmat ajatukset sydämelleni, ja ne olivat muistutusta siitä, kuinka tärkeää esirukous on.
Suurin rukoukseni onkin, että voisin elää elämäni koko aika rukoillen hengessä tunteista riippumatta sekä pitämään rukousta tapana mikä kuuluu uskovan elämään. Ennen kaikkea siten, että sydämeni haluaisi viipyä Jumalan kasvojen edessä, että sen ei tarvitsi olla suorittamista tai ajatusta siitä, että näin kuuluu uskovan tehdä, vaan se voisi olla juuri se tapa eli toisin sanoen elämäntapa olla lähellä Kristusta, mikä saavutetaan rukouksen kautta.